=SIVUT= JOHDANTO AINEISTO SANASTO LINKIT PALAUTE =YHTEYS=

PIENIÄ AJATUKSIA Rentous vs. (nuorenmielisen) ihmisen epävarmuus Varttuneen väestön teitittely, kunnioittava käyttäytyminen ja sääpuheet voivat olla nuorten mielestä taantumuksellista jäykistelyä. Monet nuorille varttuneilta näyttävät ovat voineet elää läpi nuorten parhaillaan elämät elämänvaiheet (lähinnä itseen ja ihmiskokemuksiin liittyvät eikä niinkään ulkoiset yhteiskunnalliset muodot, jotka vaihtuvat jossain määrin ajastaikaan) omassa nuoruudessaan. Esimerkiksi pari sataa vuotta sitten esiintyöntynyt rekilaulukulttuuri voi näyttää ainakin tutkimusmateriaalin valossa nykyisen kapinallisen rock-, pop- ja nuorisokulttuurin esimuodolta. Teitittelyä voi ajatella kunnianosoituksena vanhempaa, varttuneempaa ja kokeneempaa olentoa kohtaan. Kunnioittava käyttäytyminen antaa toiselle tilaa olla siten, kuin on hänen tapansa olla maailmassa. Kunnioittava käyttäytyminen on väkivallattomuutta. Niin sanottu rento ja letkeä henkilöön kohdistuva huumori voi pitää sisällään kenties tiedostamattomia tarpeita väheksyä toisia. Jostain syystä joillekin tulee mieleen nolata ja mollata toisia, vaikka vain huumorimielessä. Joillekin ei tule mieleen mollata ketään missään mielessä.  Sääpuheet ovat tärkeitä kommunikaatioita. Sää voi olla oleellinen osa aistivan ihmisolennon elämää, vaikka se usein voikin jäädä vauhdikkaiden mielenliikkeiden taustalle. Kenties varttuneemmat puhuvat säästä osittain myös siksi, että se on oiva tapa aloittaa keskustelu elämästä laajassa mittakaavassa? Minä-keskeinen elämänorientaatio oletettavasti vähenee yhä enemmän, mitä varttuneemmaksi ihmisolento tulee, mikäli varttuminen ja elämänvaiheet pääsevät vapaasti, ilman ns. kehitysviivästymiä ilmenemään. Sää on oleellista ulkoilun, pienviljelyn ja mielentilan kannalta, sillä ulkoista säätä voi ajatella sisäisen mielen- eli tunnetilan symbolina. "Vaikka on pilvistä ja sataa eikä aurinkoa näy, paistaa aurinko kuitenkin aina pilvien takana." Sisäinen lapsi vs. keskeneräiset tunnehahmot Sisäisen lapsen sanotaan olevan lapsenomaista herkkyyttä ja tunnetta ihmisessä. Usein puhutaan myös haavoittuneesta ja iloisesta sisäisestä lapsesta. Haavoittunut ja traumatisoitunut sisäinen lapsi voi olla jossakin ihmisenmuotoisen olennon kehitysvaiheessa tapahtuneiden tunnehahmojen keskeneräisyyttä. Nämä tunnehahmot voivat saada saattaa hahmonsa loppuun, kun keskeneräisyys ja haavat tunnistetaan, tunnetaan ja eletään läpi - eletään nämä tunnehahmot loppuunsa. Keskittyminen sisäiseen lapseen voi vähentyä, kun sisäinen lapsi on saanut keskeneräisen kehitysvaiheensa loppuun. Elämä ei katso niinkään taaksepäin vaan eteenpäin. Menneisyydestä löytyvä viattomuus ja lapsenkaltaisuus voi merkitä pysähtyneisyyttä ja taantumuksellisuutta. Kenties viattomuus ja lapsenkaltaisuus onkin löydettävissä edestäpäin - antaa syntyä eräänlaisen uuden, toisen viattomuuden, joka on lapsenkaltaisuutta siinä, että se luottaa täysin Elämään. Elämän siivet kantavat. Täydellinen luottamus Elämän kantamiseen on uskoa, että Elämä kantaa.  Usko eli luottamus puolestaan voi syvenemissä muodoissaan edellyttää, että Elämä koetaan-oivalletaan jonkin paljon pikku ihmistä Suuremman Älykkään ja Rakkaudellisen Voiman ohjaamaksi.  Ilman tällaista luottamusta elämässä ilmenee erittäin suurella todennäköisyydellä jonkinasteista epävarmuutta. Uskolla ja luottamukella en tarkoita kuitenkaan sokeaa ja fanaattista järjen uskoa, vaan henkilökohtaista, inhimillisestä näkökulmasta katsottuna, persoonallista suhdetta Korkeampaan Olentoon. Mystikon näkökulmasta puolestaan suhde Jumalaan, Elämään, maailmaan ja itseen voi ollakin paljon monimuotoisempi - "sanat eivät riitä kertomaan..." Kapina korkeampaa auktoriteettia kohtaan vs. oma tahto Mitä on ihmisen oma tahto? Behavioristit sanovat, että käyttäytyminen on täysin ympäristön määrittelemää. Jotkut luonnontieteilijät (biologit ja fyysikot) esittävät hyvin samansuuntaisia ajatuksia. Nyttemmin joissakin aivotutkimuksissa on tullut tulokseksi, että päätöksien tapahtuminen aivoissa voidaan huomata jo ennenkuin subjekti, itsetietoinen tajunta, tulee tietoiseksi tästä päätöksestä. Tajunta sitten ikään kuin "omii" nämä jo tehdyt päätökset ja valinnat omiksi teoikseen. Juuri näin asian selittää myös Bhagavad Gita muutamissakin kohdissaan (mm. 3.27, 13.30, jne.) Kahlil Gibran on hienosti esittänyt, että: "Ihmisen tahto on liikkuva varjo hänen omassa käsitysmaailmassaan. Ja ihmiskunnan oikeudet syntyvät ja häviävät kuin syksyn lehdet." Ihmisenmuotoinen olento tahtoo monesti korostaa omaa tahtoaan. Tämän voi ajatella erääksi väärän minuuskäsityksen eli (ns. henkisen tien kulkijoiden kielenkäytössä) egon perustavaksi periaatteksi. Tässä lienee kyse Jumalan kieltämisessä siinä mielessä, ettei ajatella olevan olemassa jotain (sosiohistoriallista psykofyysistä) ihmis-itseä korkeampaa tietoista ja tahtovaa Olentoa. Myös tällainen kielto on suhde Jumalaan; se on kieltosuhde. Vähitellen voi kuitenkin ihmisolennossa ihmisolentona ilmenevä tietoisuus myöntyä ja palata askel askeleelta takaisin kotiin, Jumalan huomaan. Tässä prosessissa voivat olla apuna monenlaiset ns. henkiset, mutta ateistiset filosofiat, kuten vaikkapa sankhya(-yoga), monet buddhalaisuuden muodot sekä panteistiset näkemykset, joissa luonto ja kenties (sokea) luonnonvalinta ajatellaan uskonnollisten ihmisten Jumalaksi kutsumaksi voimaksi, jne. Tällainen kuulostaa ihan hienolta ja mielekkäältä, ja edesauttaa varmaan vastuullisen ja empaattisen sisäisen elämän syventymistä harjoittajassaan. Kenties me olemme kaikki inkarnoituneet tänne juuri sen takia, että olemme kapinoineet Jumalan auktoriteettia vastaan? Ehkä me olemme tulleet tänne, jotta oppisimme palaamaan Jumalan yhteyteen ja oivaltamaan Hänen tahtonsa Kaikkivaltiuden? Kun me tämän oivallamme, "me" kenties katoamme, sillä tämä "me" voi ollakin juuri tämä kapinallisuus ja siis erillisyys. Näin ajatellen kapinallisuuden kadotessa, katoaa erillisyyskin. Millaista voi olla elämätunto ilman kapinaa ja erillisyyttä? Ajattelepa, jos me olemme tämä Jumala? Tai paremminkin, tämä Jumala elää "meissä" "meinä"; "sinussa" "sinuna" ja "minussa" "minuna". Mitä ja keitä silloin kohtaamme? Kohtaamme vain ja ainostaan tämän Jumalan, minne ikinä menemmekään, mitä koemmekaan ja kohtaammekaan. Tämä Jumala, kenties, kirjoittaa tätä tässä minun käsieni kautta ja lukee tätä siellä sinun silmiesi kautta. Salattu, ja käsittämätön Jumala. Ihme. Ihana. Tieteellinen kehitys vs. taantumuksellinen "luonnonfilosofia" Teknologinen kehitys on ja on ollut joidenkin antropologien mukaan keskeinen ihmiskunnan elämään kuuluva ns. (taloudelliseen ja tekniseen) kehityttymiseen olennaisesti liittyvä elementti. Tosin viime aikoina näyttää lisääntyneen halu painottaa sosiaalisten suhteiden tärkeyttä ihmiskunnan oleellisena tekijänä. Yhtä kaikki nykyisen teknologian ajatellaan paljolti mahdollistuneen luonnontieteellisen, erityisesti fysiikan ja biotieteiden, ajattelun ja tutkimuksen avulla.  Viime aikoina näyttää myös tieteellinen ja uskonnollinen asenne asetetun vastakkain, vaikka ainakaan monien uskonnollisten (suomalaisten) mielestä ne eivät välttämättä ole lainkan toisilleen vastakkaisia asioita. Luonnontiede ja tieteellinen menetelmä itsessään eivät vaadi ateistista maailmankatsomusta, vaan vain metodisen ateismin (ateistisen maailmankuvan olettamisen työhypoteesina), jonka mukaan luonnontieteellisessä, ja tieteellisessä selittelyssä ylipäätään, ei saa käyttää yliluonnollisia tekijöitä olettavia olettamuksia. Luonnollinen ja yliluonnollinen ovat luonnollisestikin vain ihmisen tietoisuuden tai tajunnan rakentamia viitekehyksiä eivätkä ne sinällään vastaa suoraan mitään ihmisestä riippumattomia asioiden tiloja; tai ehkä paremminkin sanottuna ei näytä olevan mahdollista saada varmaa tietoa siitä, että näin olisi. Niinpä tieteelliset teoriat ovat vain teorioita, eivät muuttumatonta totuutta. Luonnontieteellinen käsitys ihmisestä palauttaa ihmisen vain biologiseksi ja psykososiaaliseks olennoksi; äärimuodoissaan vain biologiseksi olennoksi. Niinpä puhutaan ihmisestä eläinlajina muiden lajien joukossa, ja tällaista ajattelua pidetään monesti kehityksellisena ja modernina, varsinkin kun vastustetaan kristillissävyisiä "ihminen on Jumalan kuva" -ideoita. Se, onko tällainen ajattelu uutta, vaiko vain uuspakanuutta, kuten jotkut kristityt voisivat sanoa, on sitten sitten asia erikseen. Joka tapauksessaesimerkiksi joissain hindulaisissa teksteissä on esitetty, että ihminen on psyykkiseltä ja fyysiseltä rakenteeltaan eläimen kaltainen; ja että kaikessa elollisessa ilmenevä sielu (atman) on lopulta ilman käyttövälineitään eli ilmiasujaan, siis ruumistaan ja psyykeään (ihmisestä puhuttaessa), samanlainen. Tällaisessa ajattelussa sielunvaellus tapahtuukin elämänlajista toiseen ja evoluutio tällaisessa ajattelussa on siirtymistä kasvi- ja eläinruumiista ihmisruumiisiin, ja lopulta tietoinen palaaminen takaisin henkitason olemassaoloihin siinä mielessä, että sielu ei enää ilmene fyysisessa ja psyykkisessä ruumiissa. Joissain hindukirjoituksissa on esitetty myös ajatus, että jos ihmisessä ilmenevässä tietoisuudessa ei ole tietoisesti läsnä suhdetta Luoja-Ylläpitäjä-Jumalaan, on tällainen olento eläin. Siis, että ihminen on näin ajatellen vasta sellainen olento, jolla on käsitys ja ymmärrys häntä itseään laajemmasta tietoisuudesta ja/tai älykkyydestä, jota voi kutsua vaikkapa Jumalaksi. Tällaista käsitystä voivat jotkut pitää ulkoryhmän demonisointina, eli oman viiteryhmän (vaikkapa jonkun uskonnollisen porukan) ulkopuolisen ryhmän epäinhimillistämisenä. Tällöin heitä ei enää käsitetä omaan "lajiin" kuuluviksi, ja tämä voi joidenkin mukaan olla eräs edellytys julmuuksille. On esitetty esimerkiksi, että natsit "riisuivat" juutalaisilta ihmisyyden, jolloin heitä voitiin kohdella kuin eläimiä. Yhtä kaikki, luonnontieteellinen ihmiskäsitys siis esittää, että ihminen on eläin, eikä muuta. Tätä sanotaan kehittyneeksi ihmiskäsitykseksi. Joskus tällaiseen voi liittyä ylemmyydentoa, kuten mihin tahansa "kehittyneisyyteen". Käsite kehittyä voi pitää sisällään idean paremmaksi tulemisesta. Kenties tässä on jokin kehittymisen ideaan joskus mahdollisesti kytkeytyä ylemmyydentunnon kytkös? Kuitenkin jokin teistinen tai erityisesti mystinen ymmärrys-oivallus voi sanoittaa kokemuksensa niin, että ihminen ja kaikki muukin on Jumalalliseksi kutsutun erilaisia muotoja. Jumalallinen ilmenee näin ajatellen esimerkiksi biologisena, psyykkisenä ja sosiaalisena ihmisenmuotoisena olentona. Tällaista käsitystä jotkut luonnontieteilijät ja erityisesti valistumattomat tieteellisestä maailmankuvasta itselleen henkilökohtaisen maailmankatsomuksen rakentaneet maallikot voivat pitää taantumuksellisena. Mitä sinä ajattelet tästä? Luonnollinen selitys on yksi selitys muiden joukossa Usein kun sanotaan, että jollekin asialle on olemassa luonnollinen selitys, halutaakin itse asiassa tuoda esiin, että tämä luonnollinen selitys on paras mahdollinen ja "oikea" selitys asialle. Näinhän ei välttämättä ole. Luonnollinen selitys kyllä useinkin on tieteellisen sävyinen siinä mielessä, että se toteuttaa nykyisen tiedekäsityksen perustalla olevia tietoteoreettisia oletuksia. Näiden olettamusten varassa pääteltyä selitystä sitten sanotaan luonnolliseksi, joka tarkoittaa siis naturalistisen tietoteorian mukaistan selitystä. Naturalistisen tietoteoria puolestaan on ns. tieteellisen realismin (ja monesti myös ns. naiivin realismin) taustalla vaikuttava tietoteoreettinen suuntaus. Ensinnäkin, on olemassa muitakin tietoteoreettisia suuntauksia, kuin naturalistinen eli ns. luonnollinen. Toisekseen, naturalistinen tietoteoria näyttää ytimeltään olevan kehäpäättelyä, joten kaikki sen varaan rakennettu tieto on näin ajatellen olettamuksia. Näyttää siltä, että luonnollinen selitys on vain yksi mahdollinen selitys muiden joukossa. Älkää antako retoristen keinojen ja sanahelinän pettää itseänne. Luonnollinen ei tarkoita sitä, että jokin asia olisi luonnossa itsessään ihmisestä riippumattomana. Luonnollinen tarkoittaa sitä, että jokin asia on selitetty ihmisen luonnolliseksi nimittävän viitekehyksen avulla. On valikoitunut (passiivi) vs. on valittu (aktiivi) Viime aikoina on populaari- ja asialehdistöön, kuten myös humanistiseen ja yhteiskunnalliseen kirjoitteluun ilmestynyt luonnonvalinta-teoriaan liittyvä verbi valikoitua. Puhutaan esimerkiksi, että johonkin otokseen on valikoitunut niin ja niin paljon koehenkilöitä. Valikoitua-verbin käyttäminen on kuitenkin hieman ristiriitaista erityisesti sen humanistisissa ja yhteiskuntatieteellisissä tutkimuskirjallisuuden kirjoittamisessa esitetyn aktiivisen agentin idean kanssa. Aktiivisen agentin idean mukaan tekijyyttä (siis tutkimuksen tekijää) ei häivytetä passiiviin luonnontieteellisen kirjoittelun mukaisesti. Näin ollen kirjoitettaisiinkin, että tähän otokseen valitsin / valitsimme niin ja niin paljon koehenkilöitä. Eräs variaatio passiivisesta valikoitua-verbistä on valikoitumisperuste, jota käytetään aktiivisen valitsemisperusteen sijaan. Tällainen passiivinen kielenkäyttö voi kuulostaa luonnontieteelliseltä, ja siten ehkä vakavastiotettavalta, koska meidän yhteiskunnassamme tieteellinen toiminta ja tieteilijät ovat vakavasti otettavaa modernin maailman papistoa. Siten varmaan me lapsetkin opimme käyttämään ihanteidemme käyttämiä sanoja, ja olemme sitten kovin tärkeitä, kun tiedämme niitä ja uskomme voivamme hallita sen avulla itseämme ja maailmaamme. "Jokainen ihminen on..." ja "kaikkihan me olemme..." retoriikoista "Jokaisella on huonoja päiviä. Jokainen meistä on vain ihminen. Kaikki me olemme vähän orpoja. J.S. Bach ja Äiti Teresakin olivat vain tavallisia ihmisiä, kuten me kaikki muutkin." Edellä siteeraamani kaltainen ajattelu, puhe ja kirjoittelu näyttää olevan eräänlaista naistenlehti-retoriikkaa. Sillä voi olla myötätuntoa, empatiaa ja lohdutusta synnyttävä vaikutus. Tällaisten väitteiden totuusperusta jopa arkielämän tietoisuudessa lienee kuitenkin aika vaikea todistaa. Väitteet voi perustaa vain tilastollisia keskivertoihmisiä kuvaaviin käsityksiin, jotka sinällään perustuvat länsimaisen (luonnon)tieteen ihmiskäsityksiin. Ei näytä olevan mahdollista tutkia kaikkia maailman ihmisiä, joka työ täytyisi ilmeisestikin tehdä, jotta jokainen-retoriikka muodostuisi tiedollisesti oikeutetuksi. Ihan arkielämän tietoisuudessakin voi olla vaikea tietää, olivatko esim. J.S. Bach ja Äiti Teresa tavallisia ihmisiä, kuten me kaikki muutkin, mitä tämä "tavallinen" nyt sitten ikinä tarkoittaakaan. Jos se tarkoittaa, että he syntyivät ja kuolivat, ja että heillä oli tunne-elämää, ajatuksia, aikomuksia, muistoja, ihmissuhteita, vanhemmat ja kenties lapsia (Bachillahan niitä kai oli suuri määrä, toisin kuin Äiti Teresalla), voi heitä kai ajatella "tavallisina ihmisinä." Toisaalta esim. kristillinen avatara Jeesus Kristus ja monet hindulaiset avatarat sekä vaikkapa tiibetin buddhalaisuuden korkeiden lamojen ajatellaan ilmenneen ihmisolentoina, vaikka he olivatkin syvemmältä luonteeltaan jotakin yli-inhimillistä, jumalallista perää. Tavallisia ihmisiä J.S. Bach ja Äiti Teresa eivät kuitenkaan ainakaan lienneet siinä mielessä, että kovin moni ei näytä säveltävän solkenaan laadukasta musiikkia ja samalla elävän suuren lapsilauman kanssa, saati käyttävän elämäänsä toisten palvelemiseen askeettisissa slummioloissa. Tosin joku musiikkitieteilijä voisi esittää, että J.S. Bachin maine ja taituruus nousivat arvoonsa vasta jonkin aikaa hänen kuolemansa jälkeen. Yhtä kaikki J.S. Bach ja Äiti Teresa eivät näytä todellakaan olleen teoiltaan tavallisia ihmisiä. Molemmat heistä muuten ilmeisestkin toimivat omasta mielestään Jumalan palveluksessa. J.S. Bach kirjoitti teostensa loppuun S.D.G. (Soli Deo Gloria ~ kaikki kunnia Jumalalle), ja Äiti Teresa puolestaan oli kristitty nunna. Nyt herääkin kysymys, onko jokainen-retoriikan taustalla itse asiassa hitunen huonoa itsetuntoa? Huono itsetuntohan voi yrittää piilottaa itseään yrittämällä alentaa toisia, jolloin oma alemmuuden tunne vähenee; tai oikeastaan se projisoidaan kanssaihmisiin. Tällöin ikään kuin riistetään toisilta heidän "paremmuutensa." Huonon itsetunnon projisointi voi myös olla eräs ylpeyden muoto. "Ei, hän on aivan tavallinen ihminen, kuten me kaikki muutkin." Tällaisilla kommenteilla sitten toisten kunnioitus ja arvostaminen, ja ehkä kaikkein eniten oma nöyrtyminen saattaa jäädä syventymättä. Jääkäämme tutkimaan asiaa... Lopussa on aina kuolema Näyttää siltä, että lopussa on aina kuolema. Kuoleman ja katoamisen pelko voi olla ihmisen kaikkien pelkojen juuri. Eikö siis "kehittymisessä" tulisi keskittyä juuri kuolemanpelon kohtaamiseen ja tutkimiseen? Tätä lienevät  monet ihmiset tehneen moninaisten hengellisten traditioiden parissa ihmiskunnan historian aikana. Esim. joissain tiibetin buddhalaisuuden muodoissa kehotetaan alati pitämään mielessä oma kuolevaisuutensa. Samoin näytetään kehottavan varhaiskristittyjen erakkojen kirjoituksissa. Kuolevaisuuden pohdinnasta on lyhyt matka ihmis- ja maailmankäsityksiin tutustumiseen, ja omien selityskehyksien rakenteluun...ja lopulta niiden ylittämiseen. Kenties se kuolemattomuus, mitä monissa uskonnollisissa traditioissa etsitään, ja minkä mystikot ovat löytäneet, on sitä, että on tavallaan kuollut jo eläessään; ja samalla syntynyt uudestaan siksi, mikä jo on aina ollutkin. Ei tällainen oikeastaan ole mitään ihmeellistä ja mystistä. Se tarkoittaa vain sitä, että ei oivaltaa Itsen olevan itsetön; siis, että tiedostava tietoisuus Itsessään on eri asia kuin sosiohistoriallinen persoona, jonka kautta tämä Itse ilmenee arkielämässä. Tässä on erään tällaisen itseoivallus-prosessin kuvaus: Minä sanoo: minä olen. Sydän sanoo: minä olen vähemmän. Henki sanoo: en ole mitään. -Theodore Roethke Ampumiset, mielenterveysongelmat ja yhteiskunnan sekularisaatio Lisääntyneet mielenterveysongelmat ja väkivallanteot (esim. ampumiset) voivat liittyä yhteiskunnassa vallitsevaan sekulaarion ilmapiiriin. Evoluutioteorian ja luonnonvalinnan esittäminen populaarilehdistössä ja myös suurissa valtalehdissä ikään kuin tosiasioina, ja ainoina modernin järkevän länsimaalaisen ihmisen maailmankuvan rakennusvälineinä, voi ohjata kansalaisia omaksumaan niitä kritiikittä. Tällainen ei ole tieteellistä ajattelua, vaan eräänlaista (fundamentalistista) tiedeuskovaisuutta. Esimerkiksi Helsingin Sanomat näyttää joskus ajavan "piilotettua" ateistista linjaa; tai ainakin jotkut sen toimittajat tunnustavat tällaista uskoaan avoimeksi kolumneissaan ja arvosteluissaan. Ihmisen henkiset ja/tai hengelliset ulottuvuudet ja mahdollisuudet kenties halutaan jostain syystä pyyhkiä pois ihmisten tietoisuudesta, ja antaa tilalle vain luonnontieteellisiin teorioihin ja ajatteluun rakentuvaa spekulaatiota. Alkuräjähdys maailmankaikkeuden syntyä kuvaavana teoriana esimerkiksi on tarinaa, oman aikamme mytologiaa, aivan kuten Kalevassa esitetty maailman-syntyi-sotkan-munasta on ilmeisestikin maailmanlaajuisen muna-myytin eräs variantti, ja oman aikansa "totuus". Hindulaisissa teksteissä puhutaan, että luominen tapahtui Om-äänteen kautta; ja että Om on perimmäisen Jumaluuden äänisymboli. Johanneksen evankeliumissa puolestaan esitetään, että alussa oli Sana, ja, Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala. Tämä on kyllä siinä mielessä ymmärrettävää, että kenties moni nykyisin päättävissä toimissa oleva henkilö on elänyt nuoruudessaan ahtaasti ja ankarasti tulkitun luterilaisuuden aikaa. Tästä "traumatisoituneina" he haluavat kieltää Jumalan kokonaan, ja tämä Jumala, jonka he kieltävät on heidän itsensä rakentama mielikuva-Jumala; heidän tulkintansa luterilaisen kristillisyyden Jumalasta. Ehkä osin tämän vuoksi vahvasti ateismia propagoivien henkilöiden Jumala-kuvat näyttävät olevan hyvin lapsen käsityksen kaltaisia. He lienevät kieltäneet Jumalan jossain teini-iässä tai aikaisessa aikuisuudessa, kun ovat huomanneet lapsen uskon kaltaisen Jumalan kuvan olevan, ainakin näennäisesti, vaikeasti sovitettavissa yhteen modernin luonnontieteellisen kuvauksien kanssa. Lisäksi moderni älykkäästä ja kehittyneestä ihmisolennosta rakennettu ja propagoitu mielikuva pitää sisällään idean uskonnottomasta vapaamielisyydestä, joka tiedon ja inhimillisen tunteen valolla taistelee taantumuksellista uskonnollisuutta vastaan. Vielä sata vuotta sitten suuri osa kansalaisista saattoi olla hartaita kristittyjä lapsen ja ehkä järjen uskossaan. Yleinen mielipide, lehdistö sekä talous- ja valtakoneistot tukivat tällaista ihmisen ihannetta. Nyttemmin nämä koneistot ilmeisesti haluavat muuttaa meidät ihmiset luonnontieteellisesti orientoituneiksi tehokkaiksi kansanlaisiksi, jotka kilpailevat keskenään elannostaan ja paremmuudestaan. Esimerkiksi populaari- ja valtalehdistössä aktiivinen toimijuus on häivytetty luonnontieteellisen kirjoittelun passiiviseen valikoitua-verbiin. Sekularisaatio lienee kuitenkin hyödyllistä tuotantokoneistoille, joiden varassa talousjärjestelmät pyörivät. Ihmisten elämänsisällön tulee kenties kaupan-, teollisuuden ja hallinnon etujen mukaisesti rakentua kuluttamiselle. Tämän vuoksi ihmiselämän korkeimman täydellistymän pitäisi koostua erilaisista nautinnoista, jotka voidaan täyttää ostamalla, ostamalla ja ostamalla. Sisäiseen henkiseen ja hengelliseen elämään ja sosiaaliseen kanssakäymiseen painottuvilla ideologioilla, kuten uskonnoilla yleensä, on tässä mielessä kulutuskansalaisiin huono vaikutus. Hehän (eli me) voimme lakata ihannoimasta taloudellista ja teknologiasta kasvua ja kulutusta, ja siten vähentää ostamista ja kuluttamista. Miten tästä eteenpäin? Ehdotan mm. seuraavanlaisia toimia: -Mediakritiikkiä (tai medialukutaitoa), joka voidaan saavuttaa myös filosofian opinnoilla, joista on lisäksi se etu, että kritiikki ylipäätään voi lisääntyä erilaisia uskomusjärjestelmiä ja käytettyä retoriikkaa kohtaan. -Todellisen tieteellisen asenteen ja tieteen filosofian tunnetuksi tekeminen: tiede ilmeisesti laajasti hyväksytyissä muodoissaan ei kuvaa havaintomaailman asioita sinänsä, vaan vain rakentaa kuvaa eli selitysjärjestelmiä, joiden avulla havaitut ilmiöt voidaan selittää tieteellisistä, naturalistisista tietoteoreettisista lähtökohdista käsin. -Elämänkatsomustiedon eli erilaisten ihmis- ja maailmankäsitysten tunnettavuuden parantaminen: luonnontieteellinen ihmiskäsitys on vain yksi muiden joukossa. Suvaitsevaisuus ei voi lisääntyä, ellei saavuteta edes jonkinasteista ymmärrystä toisenlaisista ihmisen ja maailman käsityksistä niin sanotun suopean ymmärtämisen periaatteita noudattaen (ei siis lueta kuin piru Raamattua). -Oman kuoleman eli katoamisen pelon kohtaaminen, ja sen suojaksi rakentuneiden sijaistoimintojen tunnistaminen. -Liikunta- ja taidekasvatusta lisää -Meditaatiota ja liikemeditaatiota  S.D.G. 24.5.2009, T.H.